Mari Mäkiranta, väitös
Lapin yliopisto, taiteiden tiedekunta

Mari Mäkirannan tutkimuksessa vuosina 1975–1980 syntyneet naiset kertovat itsestään ja elämästään valokuvien avulla.Omaelämäkerralliset valokuvat kantavat mukanaan yksilön, perheen, ympäristön ja yhteisön arvoja, normeja ja asenteita, jotka ovat piirtyneet sukupolvien muistiin. Valokuvat sisältävät myös sellaisia arkisia ja jokapäiväisiä merkityksiä, jotka helposti ohitamme, mutta jotka vaikuttavat vahvasti siihen, mitä pidämme muistamisen ja kertomisen arvoisina.

Tutkimuksessa tarkastellaan albumikuvia, perhevalokuvia ja valokuvataiteellisia omakuvia sekä kuvien mahdollistamia itsestä kertomisen ja esittämisen tapoja. Aineistona ovat vuosina 1975–1980 syntyneiden taideopiskelijanaisten minä-aiheiset valokuvat ja niiden pohjalta toteutetut omaelämäkerralliset haastattelut. Tarkastelun keskiössä ovat kuvissa ja haastatteluissa rakentuvat kertojien itsemäärittelyt sekä kuvien käyttötarkoitukset omaelämäkerrallisessa kontekstissa.

Prinsessan ja poikatytön, keskiverron ja ei-perussuomalaisen, vanhapiian, isän tytön ja lähiölapsen itsemäärittelyt ja niihin liittyvät valokuvat paljastavat niitä sukupuolittuneita merkityksiä ja asemia, jotka määrittävät paitsi kulttuurista naiskuvaa myös nuorten naisten käsityksiä itsestään. Tutkimus osoittaa kuvien voiman ihanteellisena pidetyn sukupuoli- ja ruumisesityksen tuottamisessa, suomalaisuuteen liitettävissä merkityksissä ja sosiaalisesti hyväksytyissä seksuaalisuuden muodoissa. Tutkimuksessa analysoidaan myös valokuvan ja muistamisen suhdetta sekä paikan, lapsuuden ja eri yhteisöjen merkitystä naisten identiteettiprojekteissa.

Albumi- ja perhevalokuvat paljastavat perheen sisäisiä (valta)suhteita, osoittavat yhteisöllisyyden muotoja ja mahdollistavat perhekäsitysten variaatioita. Valokuvataiteelliset omakuvat taas määrittyvät tiloiksi, joiden avulla minä-esitystä pyritään visualisoimaan omaehtoisesti. Tutkimuksessa osoitetaan, miten valokuvilla neuvotellaan, muokataan ja säädellään identiteettejä ja yhteisöjä sekä konstruoidaan henkilökohtaisia ja julkisia muistoja. Tutkimus osoittaa myös omaelämäkerrallisten valokuvien normittavat ja tunnustuksellisuuteen velvoittavat ominaispiirteet. Samalla kun kuvat piirtävät esiin yleisiä tarinavarantoja noudattelevia kertomuksia, ne houkuttavat esiin myös kulttuurisia tabuja ja vaihtoehtoisia narratiiveja.

Tutkimus liittyy visuaalisen kulttuurin tutkimuksen, feministisen visuaalisuuden tutkimuksen ja narratiivisen tutkimuksen aloihin. Työssä hyödynnetään jälkistrukturalististen feminististen teorioiden lisäksi brittiläisen ja yhdysvaltalaisen valokuvatutkimuksen keskusteluja ja siinä kehitellään omaelämäkerrallisten valokuvien lukutapaa.

lähde: Lapin yliopiston väitössivut