Aamukävelyllä

Utuisen hämärä aamukajo. Hetki ennen auringon nousua. Siellä hän kulki hitaasti mutta varmasti. Hän tiesi päämääränsä tarkkaan. Kumisaappaat lilluivat hiljaista ääntä pitäen vedessä. Auringon nousuun ei olisi enää pitkä aika. alkoi olla hivenen kiire. Pahus! Saappaan selvä mossahdus, kun se irtosi vetisestä sammalikosta. Toivottavasti kukaan ei kuullut. Hetken täysi hiljaisuus - kuin varmistukseksi - ja sitten taas liikkeelle yhtä verkkaiseen tahtiin kuin alussakin.

Ei matka niin hirveän pitkä ollut, vain pari kilometriä mutta viimeinen puolisko todella upottavaa ja ilkeästi mossahtelevaa suota. Suonsilmäkkeitäkin piti muistaa varoa, niin häntä oli vaari neuvonut, kun hän pikkupoikana oli vaaria seurannut jahtiin. Suupieleen ilmestyi hymyn häivähdys, joka katosi samantien. Vaarin kanssa pyyntireissulla ollessaan hän oli uponnut ensimmäiseen suonsilmäkkeeseen ja tehnyt hyvin märkää tuttavuutta tummanvihreiden sammalien alla väijyvän vaaran kanssa. Onneksi vaara oli mukana, lähinnä ylöskiskonta-apuna, jota silloin kyllä totisesti tarvittiin. - Suo ei otteestaan hevillä luovu, muista se poikani, oli vaari sanonut verkkaiseen tapaansa. - Pää kylmänä ja harras harkinta ennen tekoja, jos sinne yksinäs mulahdat. En mä aina mukanas tule riu'un kanssa olemaan. Kato askeltes paikka aina tarkkaan, varsinkin jos tuntematonta maata käyt.

Vaaria ajatellessaan hän riisui reppunsa kiven viereen nojalleen. Hitaasti aurinko oikoi säteitään valaisten yhä enemmän varjoja ja huurteisen sammalmättäiden loputtomalta tuntuvan alueen. - Kyllä se loppuukin, ajatteli hän. - Mutta paras paikka on tässä, ehdottomasti. Tältä paikalta hän oli ensimmäisen teerensä ampunut ja tälle paikalle kannatti pysyä uskollisena. - Teeret vähenevät vuosi vuodelta mutta tästä paikasta ne tuntuvat jostain syystä pitävän. Ehkä se on tämä syvä rauha, josta minäkin pidän. Sanotaanhan sitä villielukankin rauhaa arvostavan. Näin tuumaten käsi oli automaattisesti käynyt panosvyöllä poimimassa sievän parin 3,5-millisiä. Käsi oli valmiina työntämään ne sitä varten auki taitettuun haulikon piippupariin. Ei hän latausliikkeitä paljonkaan miettinyt, oli tullut tehtyä moinen niin monta kertaa, että se oli automaattista.

Kivellä istuen, tiukasti ja arvioivasti maastoa silmäillen, korvat höröllään hän pystyi ajattelemaan niitä näitä. Mieleen palautui isän pojalleen siirtämä perinneketju. Hänen kohdallaan tulisi ilmeisesti tapahtumaan muutos. Mutta mihin suuntaan? Vanhempi tytär tuntui rakastavan ja ihannoiva aseita - ehkä vähän liiankin kanssa, mutta nuorempi...

SHUUH! Ääni leikkasi hiljaisuuden kuin veitsi. Katse terästäytyi ja mies jännityyi. Ote aseesta tiukkeni. Seuraava suhahdus tuli hieman lähempää mutta vieläkään mies ei saalistaan nähnyt eikä paikallistanut. Niinpä hän suhautti vastauksen ja antoi katseensa kiertää hiljaisuuden vallitsessa tuskastuttavan kauan. Viimein suhahdus tuli ja heti perään toinen. Haa! Hän oli saanut saaliin innostumaan. Ulkopuolisesti touhu olisi ehkä vaikuttanut hivenen koomiselta: iso mies juttelemassa teeren kanssa, varpaat jäässä ja kylmä terär sormissa keskellä korpea kuusikossa. Mutta miehelle tämä oli totta ja nautinto, unelmien täyttymys. Olla mies, saalistaja, joka väijyy pahaa aavistamatonta saalista ja yrittää olla viekkaampi kuin kohde.

Aurinko jatkoi hidasta kipuamistaan ylemmäs taivaalle, ja mies jatkoi kärsivällisesti jutteluaan saaliinsa kanssa. Teeri piti häntä pahimpana uhkana reviirilleen, jolla oleili - se oli tietämätön siitä, että liika uhkailu voi koitua kohtalokkaaksi. PAM! Laukaus kajahti. Sen jälkeen kuului vain muutaman oksan vienoa rapsahtelua linnun pudotessa oksiston lomassa höyhenet pöllyten samalla, kun mies oli puolijuoksua lähestymässä puuta. Pieni vilkaisu lähimaastoon puun viereen ja siinä se oli, hengetön teeri, urhea saalistaja, joka oli voittanut tämän henkien taiston. Luonnonlaki oli jälleen toteutunut: nopeimmat ja parhaimmat elvätä - jos teet virheen, niin sinua rangaistaan. Mies nosti teeren jaloista ilmaan, sitaisi narun niihin ja lenkistä kiinnitti reppuunsa. Hän kaivoi kahvitermarin ja vilkaisi kelloaan. - Taisi olla ainoa teeri tälle aamulle, kun oli niin pahuksen sitkeä ja itsepintainen tämäkin.

Mies keräsi tavaransa hetken istuttuaan ja lähti kotimatkalle läpi vetisen ja lilluvan suon. Nyt ei ollut niin tarkkaa joka askeleella. Ei haitannut, vaikka oksat napsahtelivat ja saappaat mossahtelivat märässä suossa. Vajaan tunnin matkan jälkeen kotipiha häämötti. Puuliiterin seinustalle teeri jäi suolistettuna roikkumaan. Vasta sisälle päästyään mies huomasi varpaiden kihelmöinnin. Onneksi tuli oli jo tehty hellaan, pääsi lämmittelemään jäisiä jäseniään. - Huomenta! Otatko kahvia! kysyi vaimo miehensä nähdessään. Olivat juuri aamupalalla. Vanhin tytär nyrpisti nenäänsä ja mutisi: - Isä oli taas mettällä ilman mua. Mä en sitten koskaan pääse mukaan. Saikkos edes mitään? - Sainhan minä ihan sen mitä lähdin hakeenkin. Tuola se riippuu liiterin nurkalla. Ja mukaan saa neiti lähteä heti, kun oppii ittensä hillitteen ja nouseen aamulla aikasin ylös ilman mutinoita, mies jutusteli verkalleen ja maisteli höyryävää puuroa voisilman uidessa lautasen keskellä ihan kuin aurinko utuisessa syysaamussa.

Minna Lehtinen